Terveyttä terveyskeskuksesta

Olen onnekseni saanut elää tähän saakka varsiin terveen elämän. Olen tosin hieman niitä tyhmän itsepäisiä ihmisiä, jotka lähtevät lääkäriin vasta pää kainalossa, jos silloinkaan. Parin vuoden aikana Kontiolahdella asuessamme olemme tarvinneet lääkäriä tai terveydenhoitajaa vain muutaman kerran. Hammaslääkäriä olemme tarvinneet yhteensä kolme kertaa, yhden pään pikatikkauksen Tikkamäellä ja tikkien poiston Kontiolahden pääterveysasemalla, sekä yhden röntgenpalvelun ja terveydenhoitajalla näyttäytymisen, jonka oli tarkoitus johtaa lääkärillä käyntiin. Ja tietysti neuvolapalvelut.

Joosepin saamaan hoitoon olemme olleet tyytyväisiä, vaikkakin puoliyön yli venynyt tikkauksen odottelu päivystyksessä hieman ihmetytti. Röntgeniin kirkolle pääsin heti kun itselleni sopi. Mieheni terveyskeskuslääkärille pääsy tai pääsemättömyys oli jo hieman surkuhupaisaa.

Epäuskoisen raivon tunteita minussa on herättänyt aikuisten hammashoidon olemattomuus. (Jälkikäteen tuttavat ja kylän naiset tosin ihmettelivät, että ylipäätään olen hakeutunut hammashoitoon terveyskeskukseen enkä yksityiselle.)

Kuitenkin, kun Joensuussa olin vielä päässyt hammashoitoon melko pian, saanut ainakin alkuaikoina hammashoidon jatkoajan ja jatkoajan jatkoajankin, niin kuin mielestäni kuuluukin, niin Kontiolahdella vastassani oli PAPERITÖIDEN ja TULOSTAVOTTEIDEN parissa painiskelevat hammaslääkärit ja –hoitajat, joilla hädin tuskin oli aikaa edes aikuisten akuuttiin hammashoitoon! Mitä ihmettä?

Olen sen ajan lapsi tai nuori, joka on tottunut saamaan hammashoitopalvelut terveyskeskuksesta. Mutta maailma muuttuu Eskoseni! MUTTA, ei sen näin pitänyt mennä: Suomi on aineellisesti rikkaampi kuin koskaan, ja palvelut sen kun huonontuvat. Mutta sen tästä saa, kun verotusta yhä vaan vähennetään, ja valtion sekä kuntien kassat lakkaavat täyttymästä.

Kunnallisessa hammashoidossa sain tosiaan haljenneeseen hampaaseeni akuutin avun huhtikuussa: väliaikaisen paikan. Lopulliseen paikkaukseen pyydettiin varaamaan aika joskus syksyllä. Toisen moneen kertaan rakennetun ja jälleen hajonneen hampaani kanssa olin vitkutellut jo kauemmin. Sen suhteen sain kehotuksen varata ajan yksityiseltä hammaslääkäriltä, koska julkisessa hammashoidossa olisin saanut ajan kenties vuoden, ehkä jopa puolentoista päästä. Selitettiin vielä, että kunnalliset hoitomaksut tulevat nousemaan syksyllä joka tapauksessa, joten ajallisesti ja rahallisesti olisi järkevintä varata aika yksityiseltä hammaslääkäriltä.

Itse palvelualalla työskennelleenä tiedän, että hammaslääkäri ja –hoitaja eivät olleet henkilökohtaisesti syyllisiä olemattomaan palveluun, mutta en voinut silti olla kiristelemättä (huonoja) hampaitani ja valittamatta nykyistä palveluntasoa – vai vielä palvelun! Haluan kunnallista tasa-arvoiseen maksukykyyn perustuvaa terveyspalvelua enkä tukea yksityisiin terveyspalveluihin siirtymistä! En halua olla tukemassa hyvinvointivaltion murentumista ja siirtymistä amerikkalaismalliseen terveyspalvelujärjestelmään, jossa vain rikkailla on varaa terveyspalveluihin. Kuinka kunnalla on esimerkiksi kanttia kehottaa sivuillaan ”säilyttämään hyvä potilassuhde yksityishammaslääkäreihin”?

Huono julkinen terveydenhoitotaso on kuin tikittävä aikapommi. En ole varmaan ainoa kaltaiseni köyhä pää-kainalossa-ihminen, jolla ei oikeasti ole varaa (jo periaatteen vuoksikaan) varata aikaa yksityiselle lääkärille. Tuottavuuteen tuijottaminen kuntalaisten terveyden kustannuksella ei mitenkään voi olla oikein. Toimintojen järkeistäminen on tietysti eri asia.

Vaalibudjeteista ja ilmastonmuutoksesta

Huomenna se sitten on: ensimmäinen vaalitapahtuma Kontiolahden torilla! Jännittää hieman, sillä en nimittäin tiedä ollenkaan mitä se tarkoittaa. Lähdetään yhdessä Joosepin kanssa. Saa Jooseppi nähdä samalla myös äidin työpaikan.

Tänään on mediassa ollut puhetta ehdokkaiden vaalibudjeteista. Suurin osa ehdokkaista lähtee maltillisesti mukaan tuoreen vaalirahoitusjupakankin kyllästyttämänä. Tuhansien eurojen vaalibudjetit tuntuvat tällaisesta tavallisesta tallaajasta aivan käsittämättömältä rahan tuhlaamiselta. Ehkä paikka auringossa tosiaan irtoaa suurilla rahasummilla. Se nähdään kuukauden päästä.

Itselläni ei ole juuri muuta annettavaa kuin aikaa. Eikä ole suunnitelmissa edes pullan leivonta, niin kuin joillain ehdokkailla tuntui olevan. Kahvit kyllä tarjoan kaikille, jotka meidän torpassamme pistäytyvät. Ei edes korvikkeeseen tarvitse turvautua vaan ihan saa ehtaa tavaraa. Voisi vaikka juhlan kunniaksi keitältää ihan Reilun Kaupan kahvit.

Torstaina muuten kuntaliiton hallitus tiedotti kuinka huomattava vastuu kunnilla on myös ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja siihen varautumisessa. Yksi tärkeä tekijä ilmastomuutoksen hillinnässä on luonnollisesti joukkoliikenteen toiminnan parantaminen. Kontiolahti ei ole - ei edes Lehmo tai Kirkonkylä, vaikka palvelut ovatkin lähellä - yhteiskuntarakenteeltaan kovinkaan eheä, jos ajatellaan työpaikkojen sijaintia. Suurin osa kontiolahtelaisista joutuu käyttämään omaa autoa käydäkseen töissä - yleensä jossain lähialueen kaupungissa tai kunnassa.

Olisi mielenkiintoista tietää kuinka toimiva julkinen liikenne on kontiolahtelaisten työmatkalaisten silmin, ja minkälaisin muutoksin siitä saataisiin toimiva. Monikohan kontiolainen pystyy tänä päivänä kulkemaan työmatkansa bussilla (harvemmin varmaan junalla)?

Nähdään Kontiolahden torilla huomenna alkaen klo 10!

Se on sitten numero 122

Elämän syrjästä ei saa syrjäyttää

Viime vuosina olen tutustunut sanan syrjäytyminen merkitykseen. Kirjailijan mentaliteetilla varustetulle inehmolle kaikenlainen elämänkokemus on toki suotavaa, mutta syrjäytymisen tunteen kokemista en voi silti suositella kenellekään. Moni meistä joutuu kuitenkin syrjäytetyksi tahtomattaan, ja usea – kuten minäkin – työttömyyden merkeissä. Työttömyys vaikuttaa niin itsetuntoon kuin kokemukseen itsestä ja yhteiskuntakelpoisuudesta.

Maassa jossa toitotetaan työvoimapulaa, ei ole lisäksi helppo olla työtön: ”Kyllä tekijöille aina töitä riittää.” Töitä varmaan kyllä, mutta kuka maksaa palkan ja mitä työstä jää käteen? Työn yleisin tarkoitus lienee se, että saa katon päälleen, pureskeltavaa pöytään ja lämmintä ylle. Kuitenkin jopa työmatkakustannukset saattavat lohkaista pienestä palkasta suhteettoman suuren palan. Työnteon ja siitä saatavan palkan pitäisi laajentaa mahdollisuuksia suunnitella tulevaisuutta ja antaa pikkuriikkisen varaa jopa haaveiluun. Lisäksi työn pitäisi olla tekijälleen jollainlailla mielekästä ja mieluiten tietysti jatkuvaa.

Työttömyyden kurjimuksessa rypeviä kuntia ja kaupunkeja ei myöskään auta, että työttömiä valmistuu lisää eri oppilaitoksista, kaikilta koulutustasoilta, yliopisto mukaan luettuna. Ja omakohtaisen kokemuksen perusteella en voi olla varma, että itsensä työllistämistä yrittäjänä tuettaisiin ei sen paremmin oppilaitoksissa kuin yrityskeskuksissa ja –hautomoissa. Ainakin kulttuuripuolen ihmiset, joilla ei ole konkreettista tuotetta tai patenttia jäävät usein väärinymmärretyn asemaan.

Siksipä aikuisten ja nuorten syrjäytymisen estämiseksi minun mielestäni:

Yksi. Koulutustarjontaa olisi aktiivisesti kehitettävä vastaamaan kysyntää. Kunkin oppilaitoksen sisään otettavien määrää olisi tarkasteltava vuosittain suhteessa työllisyystilanteeseen - oppilaitosten tulisi myös kantaa vastuu houkuttelemistaan oppilaista! Taide- ja kulttuurialojen opetuksessa olisi kuljetettava konkreettista yrittäjyysopetusta kaikissa alaan liittyvissä aineissa. Myös osin päällekkäisen, vaikkakin eritasoisen koulutuksen mielekkyyttä olisi tarkasteltava kriittisemmin. Onko esimerkiksi viisasta kouluttaa niin maistereita, tradenomeja ja merkonomeja kilpailemaan samoista työpaikoista? Varsinkin naisvaltaisilla aloilla em. syystä koulutusta vastaavaa työpaikkaa on liian usein hyvin vaikea saada.

Kaksi. Töitä kaikille! Työllistämistoimia – myös kunnan – on järkeistettävä. Työttömälle työ kuin työ ja sen tuoma pieni rahalisä sekä sosiaalisten suhteiden saaminen on jo itsessään tärkeää. Mutta kaikkein tärkeintä on työ, jossa näistä korulauseista ”työn tulee parantaa työttömän työnhakijan ammattitaitoa ja työmarkkina-asemaa sekä edistää pitkään työttömänä olleen pääsemistä avoimille työmarkkinoille”, tehdään todellista totta. Järkevimmillään työllistetty siis todella saisi koulutustaan vastaavia, tarpeeksi vaativia ja samalla motivoivia työtehtäviä niin, että myös työllistämistyöstä saisi koulutusta vastaavaa alakohtaista kokemusta. Siitä hyötyisi niin kunta kuin itse työllistetty. Ja jos suurten ikäluokkien eläkkeelle lähtö nähdään todella esim. kunnissa lähitulevaisuuden peikkona, niin miksei kunnan omia päteviä määräaikaisia sekä työttömiä kouluteta oikeisiin töihin? Kisälli oppipoika-ajatuksessa ei kai ole mitään hävettävää?

Kauhajoki-päivän ilta

Tänään oli Selkien koulun kentällä Selkien Sisun ja Pokali ry:n järjestämä UKK-kävelytesti muine mittauksineen. Yhteensä kaksitoista naista ja miestä testautti kuntoaan kävelemällä kaksitoista kierrosta kentän ympäri (eli 2 km). Lapset – niin pienet kuin hieman jo suuremmatkin – saivat leikkiä keskenään sen parituntisen, mikä koululla vierähti. Jos lapsilla, niin aikuisillakin oli todella iloinen ilta. Erikoiskiitos aina aktiiviselle liikuttajalle, Selkien Sisulle! Jumpatkin alkavat taas ensi viikolla!

Vaikka en aloittanut tekstiäni tämän päivän järkyttävien tapahtumien kertaamisella, on sisäinen pumpulimaailmani saanut taas jälleen pienen tai ehkä suuremmankin repeämän. En varmasti ole ainoa, joka on omassa mielessään ja kai ääneenkin hokenut kysymystä ”Miksi? Miksi?” – saamatta siihen vastausta.

Yhteisöllisyys. Yhteisö. Yhteenkuuluvuus. Myös nuo sanat ovat soineet mielessäni – kuin lohtuna. Etenkin illalla kun me aikuiset kävelimme peräkkäin rinkiä ja lapset riemuistivat yhdessäolosta aivan meitä lähellä. Kun oranssina laskeva aurinko värjäsi vaaramme, me kuin yhteisestä sopimuksesta vaikenimme hetkeksi Kauhajoen tragediasta. Ja varmasti jokainen kotiin tultuaan palasi tämän päivän todellisuuteen, siihen yhteiseen suruun ja hämmennykseen. Muuten, onko se todella vasta suru, joka saa meidät erilleen kasvaneet ihmiset yhteen?

Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja missä, mutta aina voi ottaa jonkun mukaan, ”raapaista jonkun elämää”, niin kuin Olavi Sydänmaanlakka tänään Ylen Radio-ohjelmassa sanoman kiteytti. Se on tärkeä viesti meille kaikille. Ottaa lähellämme elävät huomioon ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jokaisella on vastuu jokaisesta.

Lapsiin ja nuoriin on panostettava enemmän! He elävät täysin erilaisen informaatiokulttuurin keskellä edelliseen sukupolveen verrattuna. He ovat perillä asioista paremmin ja nopeammin (vain yhden klikkauksen päässä) kuin koskaan. Mutta he ovat lapsia, nuoria joilta puuttuu elämänkokemus ja sen kautta perspektiivi asioihin. Ehdottomuudessaan he saattavat tehdä harkitsemattomia tekoja, ellemme ole valppaina ja kuuntele – ole läsnä ja tue. Ehkä lapsemme ja nuoremme ovat jopa kauhuissaan kaikesta tuosta tiedosta, mitä on saatavilla. Yhtään lasta meillä ei ole vara hukata.

Myös kouluun voi hukkua: suuret luokkakoot, vaihtuvat opettajat ja muut aikuiset. Tulevaisuuden epävarmuus ja kun kukaan ei oikeasti välitä, mikä minusta tulee isona - vai tuleeko mitään. Nuoret tarvitsevat jatkuvaa kannustusta ja peiliä joka heijastaa esiin nuoren vahvuudet. Eteen kannettu vaihtoehtojen nippukaan ei olisi pahitteeksi. Niin aikuisella kuin etenkin nuorella täytyy olla tunne siitä, että hänestä välitetään ja että hän on jollekin TODELLA tärkeä!

Selkien koulun vanhempainillan satoa

Eilen illalla oli Selkien koulun vanhempainilta. Lasten iloisen lauluesityksen ja valtakunnallisena kalastuspäivänä otetun kuvasarjan katselun jälkeen palattiin nopeasti arkisiin asioihin. Ja se arkinen, mutta aina yhtä vakava aihe oli taas kyläkoulumme kohtalo. Aivan ensikertalaisena vanhempainiltakävijänä en tiedä kuuluuko aihe jo selkieläisten vanhempainiltaperinteeseen, mutta pahoin pelkään näin olevan. Ja on kovin epäreilua se kunnan taholta onkin, että näin on päässyt käymään! Koska muitakin aiheita vanhempienilloissa voitaisiin toki käsitellä, ehkä jopa myös iloisia asioita. Näin tietysti tehtiin myös eilen, mutta sivulauseessa.

Jatkuva huoli koulun kohtalosta on henkisesti raskasta niin opettajille, vanhemmille kuin tietysti myös meidän paljon asioita ymmärtäville, älykkäille lapsillemme. Selkiellä ei onneksi aivan ensisijaisesti olla huolissaan koulun lakkauttamisesta – aikanaan aivan lähivuosina, vaan koulun opettajien määrän supistamisesta. Viime keväänähän kolmiopettajainen koulu oli vaarassa muuttua kaksiopettajaiseksi. Oppilasmäärien lasku suhteessa opetuksesta aiheutuviin kuluihin näytti huolestuttavalta. Tänä syksynä Selkien koululla opitaan uusia asioita onneksi kuitenkin vielä kolmen opettajan ja yhden avustajan voimin.

Selkie on luontoa rakastavien lapsiperheiden unelma! Matka kaupunkiin on lyhyt ja nopea. Kirkonkylä peruspalveluineen on kylläkin Selkieltä katsottuna hieman syrjässä; tiekin hieman pidempi ja kivikkoisempi. Selkieltä käydään Kontiolahden lisäksi töissä kaikissa ympäristökunnissa ja –kaupungeissa.

Kuitenkin kylän oma koulu on se, joka houkuttaa lapsiperheitä nyt ja toivottavasti enenevissä määrin myös tulevaisuudessa. Tilaa on ja tontteja! Ei aivan maisematontteja, mutta maisemia pääsee ihailemaan ilmaiseksi vaikka iltalenkillä. Kontiolahti on antanut ymmärtää elävien kylien olevan tärkeitä, ja jotta kylä olisi elävä, on siellä oltava lapsia. Ja lapsille turvallinen koulu.

Onneksi niin Selkien kyläyhdistys, vanhempain yhdistys kuin osa paikallisista yrittäjistä on aktiivisesti mukana kyläkoulun kehittämisessä ja säilyttämisessä. Lähes ainoana säilymistä tukevana keinona nähdään Selkien koulun profiloituminen omanlaisekseen kyläkouluksi, sellaiseksi joka houkuttelisi lapsiperheitä alueelle. Alkusuunnitelmissa Selkien koulun punainen lanka olisi joko kylän perinteiden vaaliminen, kansainvälistyminen tai medialukutaito-osaaminen. Edellä mainitut tosin nivoutuisivat yhteenkin varsin kitkattomasti erilaisten projektien muodossa. Toivottavasti hankkeet saavat tulta alleen. Itse niin perinteen kannattajana kuin viestintäalaa lukeneena innostuin myös kovasti medialukutaitoideasta. Tuulta purjeisiin! Tulen mukaan!

Vanhempain yhdistyksen aktiivinen pj. Anu Lihavainen muistutti myös kuinka tärkeää on, että ihmisellä on juuret. Aivan! Se, että ihminen tuntee kuuluvansa johonkin, hän sitä myötä suhtautuu vastuullisesti omaan kasvupaikkaansa. Juureton ihminen ei sitoudu, eikä ole innokas puolustamaan ”omaa maataan”. Niin selkieläisillä kuin mönniläisillä lapsilla on todellinen mahdollisuus juurtua maahan, mäkiin, peltoihin, maisemiin ja kylän ihmisiin. Asfalttilapsella sitä mahdollisuutta ei välttämättä ole. Perinteen vaaliminen, juuret, luonto ja yhteisöllisyys. Siinä Selkien valtteja niin lasten kuin meidän aikuistenkin kannalta. Etenkin mielenmaisemia kannattaa aina vaalia.

Olin kovin otettu kuullessani, että Selkien koulu suuntaa keväällä luokka (tai koulu-)retkelle omaan maakuntaan ja lääniin. Meillä itsellämme täällä Pohjois-Karjalassa kun riittää niin paljon kokemista ja näkemistä, että turha matkustaa aina jonnekin keinotekoiseen – mutta toki varmaan hauskaan – huvipuistoon. Kyllä Ruunaan kosket voittavat aina kaikenmaailman Kirnut ja Kieputtimet, sanoo itse juuriltaan ruunaalainen.

Hurmaava joukkoliikenne

Olen hämmästyksekseni ja suureksi ilokseni saanut viime viikkojen ajan hyödyntää työmatkoissani julkista liikennettä. Viimeksi kuljin työmatkani bussilla lähes kymmenen vuotta sitten Helsingissä, missä asia on hyvinkin itsestään selvyys – tai tulisi ainakin olla, koska bussit kulkevat kymmenen - viidentoista minuutin välein. Täällä kylillä taas joukkoliikenteen hyödyntäminen työmatkoissa ei ole niinkään yksinkertaista.

Lehtoilta kaupunkiin (lue Joensuuhun) on kilometrejä reilut 20. Kaupunkiin pääsee bussilla kolme kertaa päivässä. Normityöaikaisena ihmisenä ehtisin päivän ensimmäisellä bussilla (6.45) töihin nippa nappa kahdeksaksi – tosin vain koulupäivinä. Takaisin pääsisin hyvin päivän viimeisellä, kaupungista klo 16.10 lähtevällä vuorolla – kesäaikaa lukuun ottamatta.

Tällä hetkellä en kuitenkaan kulje töihin Joensuuhun vaan työmatkani sahaa väliä Lehtoi–(Kontiolahden) kirkonkylä. Kilometrejä kertyy yhteen suuntaan noin 30. Teen vajaata työaikaa, joten pystyn kulkemaan 6.45 lähtevällä bussilla kirkolle ja päivän viimeisellä vuorolla klo 15.10 takaisin – mutta edelleen: vain koulupäivinä.

Olen iloinen siitä, ettei minun tarvitse ajaa autoa, ja vielä iloisempi säästämistäni euroista, sillä seutulipun hinta (61 euroa/30 pv) on kolmasosa siitä, mitä minulla menisi bensoihin kuukauden aikana. Ja köyhän kukkarossa 120 euroa on jo iso raha! Ekoteoksi ei ehkä ainakaan aamuista bussikyytiäni voi kutsua, sillä outoa (vai onko?): useimmiten olen ainoa matkustaja, mutta muuten! Tämän kaiken ylellisyyden tekee tietysti omallakin kohdalla mahdolliseksi se, että lapseni on jo koululainen, eikä häntä tarvitse enää kiikuttaa hoitoon ja takaisin.

Lähiaikoina Kontiolahti on osallistumassa useampaan julkista liikennettä koskevaan hankkeeseen (kuntalaisaloite / julkisen liikenteen vuorojen lisääminen viikonloppuisin ja koulujen loma-aikoina välillä Kontiolahti-Joensuu). Toivottavasti ainakin yhdessä hankkeessa tarkastellaan ja korjataan myös meidän pienempien kylien asukkaiden mahdollisuutta hyödyntää joukkoliikennettä työ- ja tietenkin myös opiskelumatkoihin. Sillä suuri osa esim. selkieläisistä nuorista suuntaa peruskoulun jälkeen opiskelemaan Joensuuhun. Hurmaava julkisen liikenteen kampanja saisi varmasti monen (ainakin naisen) harkitsemaan (nyt usein pakollisen) kakkos- tai ykkösauton kotiin jättämistä. Eikös vaan?


Ja vielä kevennys: Kaksi kylän akkaa istui bussissa kehuen kilvan ja intoa puhkuen kuinka halpaa seutulipulla matkustaminen on. Ja miten näppärää onkaan joskus työpäivän jälkeen hypätä bussiin ja suunnata kotikylän sijasta kaupunkiin shoppailemaan - tai hei, vaikka muuten vaan maakuntamatkalle bussilla! Lähes näkyvä haavekupla poksahti nopeasti, sillä niin, tosiaan, se viimeinen bussihan lähtee kaupungista kotikylälle niinkin myöhään kuin klo 16.10 - toki viidessätoista minuutissa ehtisi hyvin vaikka - seuraavalle bussipysäkille.

Kaksi yötä allekirjoituksesta

Välillä mietin mitä ihmettä olenkaan mennyt tekemään. Että olenko jotenkin tärähtänyt, kun suostun yhden kylän akkojen kauneusillan tuloksena tieten tahtoen kaihtamaani julkisuuteen. Se joku toinen piilevä puoli minussa kuitenkin huutaa "Jee Sari, sinä teit sen, anna nyt mennä vaan!"



Olen kyllä taipuvainen filosofoimaan - joskus tuohtumukseen asti - niin tavan arjesta kuin siihen ja sen sujuvuuteen liittyvästä politiikasta. Omaltakaan kannalta katsottuna en lainkaan ihmettele, jos nuoret eivät ole kiinnostuneet politiikasta - vaikka pitäisi olla! Suomen suurimmat puolueet ovat lähestyneet aatteelliseti liikaa toisiaan - ja valitettavasti meidän pienten, vanhojen, köyhien, lapsellisten ja muiden kelkasta pudotettujen kustannuksella. Tämän päivän trendeinä tuntuu ainakin valtakunnan julkkispoliitikkojen mukaan olevan ulkokultaisuus, aggressiivisuus ja toistaan naurettavammat puheen avaukset. Missä ovat henkiset keskustelut Suomen tilasta, suomalaisten tilasta ja kuntien sekä kuntalaisten tilasta? Pienen ihmisen hyvinvoinnista?

Olen perhetaustaltani sosia(a)lidemokraatti (luulisin, vaalisalaisuus säilyy perheessäkin). Geenipankista löytyy tosin myös keskustaa ja ainakin yksi pakkokäännytetty kommunisti. Ukkini oli solisaliraittina perustamassa Ruunaan kylälle Lieksaan mm. omaa kyläkoulua. Oli häneltä itseltään oppilaitakin tulossa omasta takaa täyden tusinan verran. Eläköön lukutaito ja sivistys!

Äitinä ja ihmisenä viimeisten kyläkoulujen säilyttäminen on sydämenasiani numero yksi. Ja sen tulisi olla sitä myös Kontiolahden kunnalle. Toivoisin, että viimeiset kyläkoulut otettaisiin osaksi Kontiolahden imagoesitettä, sillä ensiksikin esitteessä mainittuja "vireitä maaseutukyliä" (kuten Selkie), ei olisi ilman koulua. Ja toiseksi eikö ole jo vanhanaikaista puhua koulujen lakkauttamisesta - jo Kontiolahden imagon kannalta? Lapset ja lapsiperheet kun ovat Kontiolahden aarreaitta. Eikö kukaan enää muista, kuinka kävi intiaaneille kun valkoinen mies teurasti puhvelit lähes sukupuuttoon, ja mitä siitä älyttömyydestä tänä päivänä ajatellaan? Kyläkouluasiaan tulen palaamaan myöhemmin.