Viime vuosina olen tutustunut sanan syrjäytyminen merkitykseen. Kirjailijan mentaliteetilla varustetulle inehmolle kaikenlainen elämänkokemus on toki suotavaa, mutta syrjäytymisen tunteen kokemista en voi silti suositella kenellekään. Moni meistä joutuu kuitenkin syrjäytetyksi tahtomattaan, ja usea – kuten minäkin – työttömyyden merkeissä. Työttömyys vaikuttaa niin itsetuntoon kuin kokemukseen itsestä ja yhteiskuntakelpoisuudesta.
Maassa jossa toitotetaan työvoimapulaa, ei ole lisäksi helppo olla työtön: ”Kyllä tekijöille aina töitä riittää.” Töitä varmaan kyllä, mutta kuka maksaa palkan ja mitä työstä jää käteen? Työn yleisin tarkoitus lienee se, että saa katon päälleen, pureskeltavaa pöytään ja lämmintä ylle. Kuitenkin jopa työmatkakustannukset saattavat lohkaista pienestä palkasta suhteettoman suuren palan. Työnteon ja siitä saatavan palkan pitäisi laajentaa mahdollisuuksia suunnitella tulevaisuutta ja antaa pikkuriikkisen varaa jopa haaveiluun. Lisäksi työn pitäisi olla tekijälleen jollainlailla mielekästä ja mieluiten tietysti jatkuvaa.
Työttömyyden kurjimuksessa rypeviä kuntia ja kaupunkeja ei myöskään auta, että työttömiä valmistuu lisää eri oppilaitoksista, kaikilta koulutustasoilta, yliopisto mukaan luettuna. Ja omakohtaisen kokemuksen perusteella en voi olla varma, että itsensä työllistämistä yrittäjänä tuettaisiin ei sen paremmin oppilaitoksissa kuin yrityskeskuksissa ja –hautomoissa. Ainakin kulttuuripuolen ihmiset, joilla ei ole konkreettista tuotetta tai patenttia jäävät usein väärinymmärretyn asemaan.
Siksipä aikuisten ja nuorten syrjäytymisen estämiseksi minun mielestäni:
Yksi. Koulutustarjontaa olisi aktiivisesti kehitettävä vastaamaan kysyntää. Kunkin oppilaitoksen sisään otettavien määrää olisi tarkasteltava vuosittain suhteessa työllisyystilanteeseen - oppilaitosten tulisi myös kantaa vastuu houkuttelemistaan oppilaista! Taide- ja kulttuurialojen opetuksessa olisi kuljetettava konkreettista yrittäjyysopetusta kaikissa alaan liittyvissä aineissa. Myös osin päällekkäisen, vaikkakin eritasoisen koulutuksen mielekkyyttä olisi tarkasteltava kriittisemmin. Onko esimerkiksi viisasta kouluttaa niin maistereita, tradenomeja ja merkonomeja kilpailemaan samoista työpaikoista? Varsinkin naisvaltaisilla aloilla em. syystä koulutusta vastaavaa työpaikkaa on liian usein hyvin vaikea saada.
Kaksi. Töitä kaikille! Työllistämistoimia – myös kunnan – on järkeistettävä. Työttömälle työ kuin työ ja sen tuoma pieni rahalisä sekä sosiaalisten suhteiden saaminen on jo itsessään tärkeää. Mutta kaikkein tärkeintä on työ, jossa näistä korulauseista ”työn tulee parantaa työttömän työnhakijan ammattitaitoa ja työmarkkina-asemaa sekä edistää pitkään työttömänä olleen pääsemistä avoimille työmarkkinoille”, tehdään todellista totta. Järkevimmillään työllistetty siis todella saisi koulutustaan vastaavia, tarpeeksi vaativia ja samalla motivoivia työtehtäviä niin, että myös työllistämistyöstä saisi koulutusta vastaavaa alakohtaista kokemusta. Siitä hyötyisi niin kunta kuin itse työllistetty. Ja jos suurten ikäluokkien eläkkeelle lähtö nähdään todella esim. kunnissa lähitulevaisuuden peikkona, niin miksei kunnan omia päteviä määräaikaisia sekä työttömiä kouluteta oikeisiin töihin? Kisälli oppipoika-ajatuksessa ei kai ole mitään hävettävää?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti