Mönnin-Selkien maantieltä vaalimainosten kautta vaalihäpeään

Tänä ennakkoäänestyksen alkamisaamuna heräsin klo 03.00 laittamaan satsin hillo-omenia uuniin hautumaan. Arvasin, että uni ei enää tule. Olin oikeassa. (Uuni ja uni, tällaisia pitkien ja lyhyiden vokaalien eroja sanan muodostuksessa meillä muuten opetellaan.) Loppu syyslomaviikko on ilokseni vapaata. Aamuyön tunteina valvoessa puhe-/tekstitulva pään sisällä on sitä paitsi vahvimmillaan. Joten muutama rivi myös tänne.

Eilen illalla töistä tullessa availin Mönni-Selkie-alueen postilaatikoita ja pudottelin niihin pieniä vaaleanpunaisia vaalimainoksiani. Mönni-Selkien soratie on muuten taas niin syväkuoppaisessa kunnossa, että hanketta tuon pätkän asfaltoimiselle ei kannata unohtaa. Varmaan siitä on jauhettu vuosikausia, mutta minä ainakin aion jatkaa jauhamista.

Vaalimainosteni jaon jälkeen haluan ensimmäiseksi pyytää anteeksi sinulta, jonka postilaatikossa luki "ei mainoksia". Ehdin tiputtaa mainokseni ennen kuin huomasin tekstin, enkä saanut mainostani enää laatikostasi pois. Sinulle: Anteeksi! Itselleni: Häpeä!

Tuo häpeän tunne on pohdituttanut minua tässä vuosien varrella. Mistä se oikein tulee ja miksi se tarttuu iholle niin, että se häiritsee jopa jokapäiväistä elämää, ja estää minuutta olemasta minä? Joskus sitä häpeää toisia, mutta varsinkin nykyään, pääasiassa itseään. Ja syystä, jota ei edes itse tiedä tai tunnista. Ja joskus kun tunnistaa, huomaa kuinka pieniä asioita ne ovat.

Sisäsyntyistä, elämää rajoittavaa häpeää! Jooseppiakin hävetti eilen kun jaettiin vaaliflyereitäni. Sitä hävetti, että mitä kaverit sanoo koulussa, kun ovat saaneet äidin vaalimainoksen. Piti ihan kysyä ratissa istuvalta kuskilta, että hävettääkö sinuakin? Ei kuulema. Mutta en kyllä ole aivan varma.

Itseäni on tällä viikolla hävettänyt virallinen, lähinnä noitaa muistuttava vaalimainoskuvani (kotijakeluna mm. Pielisjokiseutu 13.10. ja SDP:n Kontiolahden vaaliohjelma). Ja kuva oli vielä paras kolmesta vaihtoehdosta. Pinnallista ajattelua, eikö totta. Mutta sanomalla sen ääneen, yritän päästä turhasta häpeästäni.

Nyt kun katselee tätä vaalitouhua eri suunnasta kuin ennen - sisältä päin - pistää silmään (ja myös korvaan), miten päällimmäisenä on ”vaalihäpeä”. Ihan totta. Ihmetellään ja hämmästellään häveten uusien ihmisten ehdolle asettumista (en puhu nyt itsestäni). Paheksutaan häveten vanhojen konkareiden "uusihakua". Aika usein nähdään ehdokkaaksi asettuminen vain itsekkäänä tai puolueitsekkäänä (Jyrki Kataisen asettuminen Siilinjärven kunnallisehdokkaaksi tosin on juuri sitä.) vallan haluna tai jopa pelkkänä huomion kalastelemisena. Joukko turhiksi julkkiksiksi hakeutuvia ihmisiä? Hävetkää!

Ei kai. Tai toivottavasti ei. Hassua kyllä, se vaalien perimmäinen tarkoitus tuntuu hukkuvan tuon kaiken alle. Eikö ole tärkeää ja hyväksi, että ehdolla on/olisi mahdollisimman (tai ainakin olisi hyvä olla!) kirjavajoukko (toivottavasti) eriäänisiä (ja näköisiä), eri sukupuolta ja ikää, uskontoa tai puoluetta edustavia ihmisiä, mistä olisi mahdollisimman kattava vapaus valita oman näköisensä ihminen ajamaan yhteisiä asioita?


Ehdokkaaksi suostuminen kun vastaa työhakemusta ja –haastattelua; yritystä saada työnantaja (eli kuntalaiset) vakuuttuneeksi siitä, että on paras henkilö tehtävään. Ehdolle asettumalla sitä toivoo pääsevänsä näyttämään kykynsä ja vaikuttamaan asioihin, jotka ovat yhteisölle ja myös itselle tärkeitä.

... josko se uni vielä tulisi? (04.58)